RE/MAX Center on koonnut Näin Suomi homehtui artikkelisarjan, jossa referoidaan Rakennuslehden toimituspäällikkö Seppo Mölsän Rakennuslehdessä julkaistua artikkelia. Hyvän kiinteistönvälittäjän rooliin kuuluu jo hyvän välitystavan ohjeenkin mukaan vaalia molempien osapuolten etuja. Etujen vaaliminen on tehokkainta, kun asiat ymmärretään perinpohjin ja osataan vielä selvittää asiakkaille ymmärrettävästi. Kosteus- ja homeongelmien syyt on erittäin tärkeää ymmärtää, jotta korjatessa tai kauppoihin valmistautuessa osataan varautua oikeisiin ja oikean suuruusluokan toimenpiteisiin.
Artikkelisarjan ensimmäisessä ja toisessa osassa havaittiin suuri osa kosteusteknisistä ongelmista johtuvan muovista tai muovin kaltaisista hengittämättömistä materiaaleista. Rakenteiden vikasietoisuus huononi olennaisesti siirryttäessa höyrynsulullisiin rakenteisiin -70 ja -80-luvun rakennuksissa. Mm. höyrynsuojan puhkaisevat läpiviennit aiheuttivat ongelmia enenevissä määrin. Energiakriisiin asti suurimpana kosteusongelmana pidettiin rakenteiden lahoamista. Vanhoissa maalaistaloissa homeongelmat olivat ennen remontteja lähes tuntemattomia osaksi siitä syystä, että ongelmaa ei tiedostettu ja osittain siksi että rakennustapa salli pienen kosteuden siirtymisen rakenteisiin niitä homehduttamatta. Tässä merkittävinä tekijöinä olivat mäkien päälle rakentaminen, reilusti tuulettuva alapohja ja rakenteiden hyvä tuuletus hatarien ja energiaa tuhlaavien rakenteiden takia.
Asuntohallituksen Markku Hainari arvioi yksinoikoisesti, että koko homeongelma saatiin aikaan koneellisella ilmanvaihdolla ja pullotaloajattelulla. Jo -50 -luvulla alettiin tehdä maanvaraisia lattioita rossipohjan sijaan. Sisäpinnassa käytettiin eniten muovimattoa ja parkettia. Samaan aikaan mukavuusvaatimukset alkoivat kasvaa ja pesutilat siirrettiin asuntoon sisään. Vesi- ja kosteuskuormitus kasvoi sisätiloissa räjähdysmäisesti. Tähän kun vielä yhdistää rakenteiden huonon vauriotietämyksen, innokkaan uusien rakenteiden käyttöön ottamisen ja edellä mainitun energiakriisin remonttiaallon, niin käsiin saatiin valtava kosteusongelma laajalti rakennuskannassa. Tyypillisimpiä ongelmia olivat:
- 1960-luvun taloissa yläpohjan ja seinien kosteusvauriot olivat yleisiä. Lahelan asuntomessuille tehtiin jopa tyyppitalo, jossa oli matalaperustus, tasakatto eikä räystäitä eli nykytietämyksen mukaan useampi vältettävä rakenne.
- Valtaosa 1970-1980-lukujen talojen home- ja kosteusvaurioista johtui vääristä rakentamismenetelmistä
- 1970-luvun taloja kiusasi erityisesti yläpohjan kastuminen. Vasta 1978 julkaistiin ohje Toimiva tasakatto, mutta se oli kovasti myöhässä. Vuotavia tasakattoja muutettiin jo tuolloin kovaa vauhtia harjakatoiksi. Ongelmia oli paljon: liian loiva, materiaaliominaisuudet muuttuivat olosuhteiden muuttuessa, riittämätön määrä kerroksia, riittämätön lämmöneristeiden tuuletus sekä kaikki läpivienteihin liittyvät ongelmat.
- 1980-luvun pientaloissa seinärakenteen kastuminen oli yleisin vaiva
- Ongelmia tuli myös kerrostalojen tiilijulkisivuista, kun ne rakennusoikeuden maksimoimiseksi pyrittiin tekemään mahdollisimman ohuiksi ja samalla huonosti tuulettuviksi
Surullisinta tilanteessa oli, että ongelmallisimmatkin rakenteet olivat täysin hyvän rakennustavan mukaisia. Viranomaiset siis ohjasivat rakentajia nimenomaan näin tekemään. Ympäristöministeriön kosteus- ja hometalkoiden vetäjänä tunnetuksi tullut Juhani Pirinen kommentoi tilannetta 1990-luvun lopussa: ”Huonoja ohjeita löytyy niin rakentamismääräyskokoelmasta, RT-ohjekorteista, RIL-ohjeista kuin alan oppikirjoistakin, puhumattakaan materiaalivalmistajien esittämistä käyttöohjeista”, keuhkovammaliiton sisäilma-asiantuntijanakin toiminut Pirinen kirjoitti Rakennuslehteen.
Laatoituksia alettiin tehdä märkätiloihin 1960- ja 1970-luvuilla. Minkäänlaista kosteussulkua ei alkujaan käytetty eikä edes suositeltu käytettäväksi laatoituksen alla, vaan levyrakenteillekin kosteussulkua alettiin vaatia 1983 RT-ohjeessa ja kivirakenteille vieläkin myöhempään 1994. Samoin mm. kellarin seinät on saatu tehdä täysin ilman ulkopuolista veden- tai kosteuden eristettä aivan oppikirjojen ja ohjeiden mukaan vielä 1980-luvulla.
Varsinaisiin märkätilojen rakenteiden tasoon saatiin hyppäys 1999, kun Ympäristöministeriöltä tuli uudet veden- ja kosteudeneristysmääräykset. Samassa yhteydessä VTT alkoi sertifioida sekä valmisteita että asennustyöntekijöitä.
Ensimmäisiin koko teollisuutta koskeviin sisäilmaongelmiin herättiin 1975, kun yleisesti käytössä olevat lastulevyt alkoivat aiheuttaa hajuhaittoja. Tarinaan kuului lastulevyteollisuuden salailua, sekundalevyjen käyttöä, ongelmien vähättelyä, mutta kuitenkin 1980-luvulle tultaessa oli jo tullut ilmi, että vapautuvat formaldehydi oli maailman laajuinen ongelma, johon terveysviranomaiset reagoivat tiukasti. Jälleen kerran materiaalien tutkimus ja testaus oli jäänyt markkinavoimien jalkoihin. 1990-luvun alussa tiedostettiin jo yleisesti, että rakennusmateriaaleilla ja niistä hallitsemattomasti vapautuvilla aineilla oli selvä yhteys huonoon sisäilmaan. Tämän vuoksi rakennusmateriaalien sisäilmaluokitus käynnistettiin. Formaldehydin kaltainen yllätys olivat markkinoille paljon käytetyt tasoitteet, jotka sisälsivät gelatiinia ja aiheuttivat jopa 90 prosentille asukkaista haju- ja terveyshaittoja. Samanlaisia ongelmia havaittiin kohonneissa kasetiini- ja ammoniakkipitoisuuksissa.
Joko luit?